Kiitettävän kaukana menneisyydessä, ainakin jo yli kymmenen vuoden päässä, ovat äänipuheluolettaman loppuajat, jolloin joutui etenkin maanantaiaamuisin varautumaan siihen, että joku SOITTAA.

[janne6nen@mementomori.social]

Kiitettävän kaukana menneisyydessä, ainakin jo yli kymmenen vuoden päässä, ovat äänipuheluolettaman loppuajat, jolloin joutui etenkin maanantaiaamuisin varautumaan siihen, että joku SOITTAA.

Kun ei ymmärretty, että mun virka-aika voi olla sun nukkuma-aika. Ja että jos pitää hoitaa just nyt, niin olisit hoitanut eilen iltapäivällä.

Ja sitten joutuu vastaamaan kun ei halua takaisinkaan soittaa, ja toinen kysyy heti että herätinkö, ja ihan hyvin tietää että herätti!, mutta on vaan jotenkin käytöskoodistomainen pakko valehdella ja ynistä yörä’ät kurkussa tuhnuisena ääni kaksi oktaavia normaalia alempaa että eeeeeeei kyllä mä tässä jo.

Ymmärrän, että siellä täällä joudutte edelleen päivystämään loppuöisin* kuset housussa puhelimen vierellä, kun ei ole muistettu panna kuivamustekynällä tessiin tai paikalliseen sopimiseen, että ennen kymm… yhtätoista ette sitten (juмаlauта) soittele!

Olen jo pitkään rukoillut Teidänkin puolestanne, duunipuheluraskautetut.

* = ”aamu”.